Esa ei voinut nukkua sinä yönä. Leipomon edessä nähneen naisen kasvot eivät antaneet hänelle rauhaa. Ne kiersivät hänen mielessään uudestaan ja uudestaan ei vain kasvot, vaan ennen kaikkea tuo katse, jossa sekoittuivat väsymys, häpeä ja elävä ihmisarvo. Hän tiesi toimivansa nopeasti.
Aamulla, ennen auringonnousua, hän asetti puhelimensa äänettömälle, otti takin ja lähti talvisen pakkaseen. Kaupunki oli lähes autio, vain muutama kiireinen ohikulkija ja siivoustyöntekijä. Eino suuntasi eilisen leipomon luo, jossa oli nähnut vanhan naisen. Myyjä, sama kylmäkatseinen nainen, tuskin nosti katsettaan mekaanisten liikkeidensä keskeltä.
“Oletteko nähnyt eilistä vanhaa naista?” Eino kysyi suoraan.
“Tänne tulee paljon vanhoja…”, nainen kohautti olkapäitään. “Jos tarkoitat pullojen kanssa kulkevaa, hän saattaa tulla keräyspisteen aukeamisen aikaan. Yhdeksältä tai kymmeneltä.”
Eino kiitti lyhyesti ja päätti odottaa.
Tunti kului hitaasti. Pakkanen pisteli poskia, mutta ajatus Margareetasta lämmitti häntä enemmän kuin mikään paksu takki. Hän muisti, kuinka hänen ollessaan vain ujo poika tämä oli antanut hänelle lisätehtäviä “kehityksen edistämiseksi” ja kutsunut hänet hiljaisesti työhuoneeseensa tunnin jälkeen järjestämään kirjoja, pyyhkemään liitutaulua tai lajittelemaan kyniä. Lopuksi hän oli työntänyt Einoon lämpimän leivänpussin tai paksun viipaleen itse tehtyä piirakkaa.
Varttia vaille yhdeksän, kadunkulmasta ilmestyi hauras hahmo, pienin horjuvin askelin. Samassa kuluneessa kassissa, samassa hieman kumarassa kävelyssä, ikään kuin jokainen askel olisi vaatinut valtavan ponnistuksen. Einolla kurkussa nousi tukko.
“Margareeta!” hän huusi, unohtaen hetkeksi ympärillään olevan maailman.
Nainen säpsähti ja pysähtyi. Hän tuijotti Einoa pitkään, yrittäen taitaa kuka tämä hyvin pukeutunut mies oli, joka lausui hänen nimensä niin tunteella.
“Minä olen… Eino”, hän sanoi lähestyen. “Eino Korpela… olin oppilaasi monta vuotta sitten.”
Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta katse muuttui varautuneeksi.
“Eino… se poika, joka…”, hän aloitti, mutta ääni murtui.
“Niin, se joka aina unohti matikan vihkon mutta ei unohtanut syödä antamasi leivän”, Eino hymyili. “Rouva, teidän on lähdettävä kanssani. En voi jättää teitä tänne kylmään.”
“En halua olla taakka”, hän kuiskasi. “Olen elänyt näin kauan…”
“Te olitte kaikkea minulle”, Eino sanoi lujasti. “Ilman teitä en tiedä, minne olisin joutunut. Piditte minut poissa nälästä, kylmästä, monesta. Nyt on minun vuoroni.”
Antamatta hänelle aikaa kieltäytyä, Eino otti kassin hänen kädestään ja johdatti hänet autolleen. Lämmitysjärjestelmän lämpö sai hänet huokailemaan hiljaa. Hän katsoi ikkunasta sanomatta mitään, mutta silmät kosteina.
Eino vei hänet suoraan kotiinsa, Annan hämmästykseksi, joka juuri valmisteli lapsille aamiaista.
“Anna, tämä on rouva Margareeta, entinen opettajani. Hänen ansiostaan pääsin läpi koulusta. Ja… tästä lähtien hän asuu meidän kanssamme”, Eino sanoi äänensävyyn, joka ei jättänyt sijaa epäilykselle.
Anna, vaikka yllättynyt, hymyili lämpimästi ja halasi hänet. Uteliaat Tuomas ja Lauri lähestyivät kysyäkseen, miksi hän oli tullut ja osasiko hän kertoa tarinoita.
Seuraavina päivinä Margareeta alkoi virkistyä. Hän sai vähitellen voimiaan takaisin, syöden säännöllisesti ja leväten. Eräänä iltana hän istui Tuomaan kanssa pöydän ääressä auttaen tätä läksyissä.
“Sinulla on yhtä itsepäinen poika kuin minulla oli hänen ikäisenä”, Eino naurahti eteisestä.
“Ei”, Margareeta vastasi lempeästi, “hän on vielä uteliaampi. Ja se on hyvä asia. Uteliaisuus pelastaa ihmiset.”
Eino tunsi, kuinka ympyrä sulkeutui. Vuosia hän oli kantanut velkaa hyvyydelle, jota ei osannut maksaa takaisin. Nyt, vihdoin, hän pystyi.
Eräänä aamuna hän sanoi:
“Margareeta, olen puhunut kunnan kanssa. He tarjoavat teille asunnon ja pienen lisäeläkkeen. Mutta haluaisin enemmän. Tarvitsen jonkun, joka voisi olla työntekijöideni lasten ohjaaja. Auttamaan heitä läksyissä, olemaan heidän mentorinsa. Enkä keksi ketään parempaa kuin teidät.”
Hänen silmänsä kostuivat taas.
“Eino… olen vain väsynyt vanha nainen.”
“Ei, olette opettaja. Ja opettajat eivät koskaan vanhene oikeastaan.”
Hän hyväksyi tarjouman vaatimattomasti, ja uutinen levisi nopeasti työntekijöiden keskuudessa. Lapset tulivat mielellään yrityksen tilan aulaan, jonka Eino oli järjestänyt opiskelutilaksi. Margareeta opetti heille paitsi matematiikkaa ja kielioppia, myös oppeja ihmisarvosta, hyvyydestä ja siitä, kuinka pieni ele saattoi muuttaa elämän.
Eräänä iltapäivänä, viimeisen lapsen lähdettyä, Eino jäi kahden hänen kanssaan.
“Tiedättekö”, hän sanoi hiljaa, “sinä päivänä leipomossa ajattelin: jos annan teidän mennä, kantaisin syyllisyyttä loppuelämäni. Kiitos, että annoitte minun tehdä jotain hyvää.”
Margareeta hymyili lämpimästi ja kiitollisesti.
“Eino, totuus on… kun näin sinut, ajattelin, että Jumala ei koskaan unohda kanssaan eläviä. Vaikka kuluisi kymmeniä vuosia.”
Kuukausien kuluessa hänen terveytensä parani. Hän ei ollut enää katu
